 Hae alueita ja kohteita |
| Hae teema-artikkeleita |
| Sisällysluettelo |
| Karttahaku |
|
| Ikkunat osana Etelä-Karjalan rakennusperintöä |
|
|
| Kirjoittaja: Mirja Ruottinen |
| Ikkunat muodostavat keskeisen osan rakennuksen julkisivuarkkitehtuuria ja rakennushistoriallista kokonaisuutta. Ikkunoiden koko, puitejako, käytetyt materiaalit, detaljointi ja sijoittuminen julkisivuun kuvastavat eri aikakausien tyylisuuntia sekä rakennustekniikan kehitystä. Varhaisimmilla ikkunoilla tarkoitettiin Suomessa luukulla suljettavaa valoaukkoa savutuvan seinässä. Lasin käytön yleistyessä ja toimeentulon kasvaessa valoaukot muuttuivat vähitellen varsinaisiksi lasi-ikkunoiksi. Vielä 1700-luvun lopulla ikkuna merkitsi vain pelkkää puitetta, joita sijoitettiin valoaukkoon rinnakkain. Nykyinen käsitys ikkunasta karmin ja puitteiden muodostamasta kokonaisuudesta vakiintui 1800-luvulla.
Ikkunoiden tyylillistä kehitystä eri aikakausina voidaan tarkastella säilyneen rakennuskannan avulla. Lappeenrannan linnoituksessa sijaitseva 1770-luvulla valmistunut Komendantin talo edustaa klassistista arkkitehtuuria, jossa ikkunoiden säännöllinen sijoittelu ja julkisivun symmetria muodostavat hallitun kokonaisuuden. Pilasterien rajaamiin kenttiin sijoitetut ikkunat ovat olennainen osa julkisivun arkkitehtonista jäsentelyä. Klassistinen sommittelu jatkui 1800-luvun empirearkkitehtuurissa, jota edustavat Lappeenrannan keskustassa sijaitsevat Wolkoffin talo (1826), Raatihuone (1829) ja Tasihinin talo (1828). Empirearkkitehtuurille ovat ominaisia julkisivujen selkeät mittasuhteet, symmetria ja säännöllinen ikkuna-aukotus. 1800-luvun alkupuolella yleinen ikkunatyyppi oli kuusiruutuinen puuikkuna, jossa pystysuuntaisen jakokarmin molemmin puolin sijaitsi kolmiruutuinen puite. Ikkunoissa käytettiin myös ristikarmirakennetta. Vuosisadan loppupuolella lasinvalmistustekniikan kehittyminen mahdollisti suurempien lasiruutujen käytön, jolloin pieniruutuisista ikkunoista siirryttiin vähitellen kohti avarampia lasipintoja. Välipuitteita ja ruutujakoa vähennettiin myös esteettisistä syistä, sillä niiden katsottiin rajoittavan näkymiä. 1880–1890-luvuilla yleiseksi ikkunatyypiksi vakiintui kolmijakoinen T-karmi-ikkuna, joka säilyi yleisenä vielä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Lappeenrannan Pallon kaupunginosassa sijaitseva Pallonkatu 11, jonka vanhimmat osat ovat 1880-luvulta, edustaa aikakauden säilynyttä puutaloarkkitehtuuria. Rakennuksen säännöllinen ikkuna-aukotus liittyy perinteiseen, vaakapaneloidun julkisivun sommitteluun. 1900-luvun alku toi julkisivuarkkitehtuuriin uusia muotoja ja aikaisempaa vapaampaa sommittelua. Jugendtyylin myötä ikkunoihin palasivat välipuitteet ja usein ikkunoiden alaosissa oli suuret näköalaruudut, kun taas yläosat oli jaettu pieniin ruutuihin. Tätä koristelutarkoituksessa tehtyä ruudutusta käytettiin tosin usein vain ulkopuitteissa, sisäpuitteiden ollessa jaottomia. Jugendille ominaisia piirteitä havainnollistaa Lappeenrannan Kinnusen talo, jonka ikkunoissa pieniruutuiset yläosat ja suuremmat alaruudut muodostavat aikakaudelle tunnusomaisen kokonaisuuden. Imatralla sijaitsevassa Siitolan kartanossa jugendille ominaisia piirteitä ovat puolestaan erimuotoiset ikkuna-aukot, pieniruutuiset yläikkunat ja erkkerit. Jugendkauden ikkunoissa korostuivat yksilöllinen detaljointi ja ikkunoiden liittyminen rakennuksen kokonaisvaltaiseen julkisivusommitteluun. Funktionalismin ja jälleenrakennuskauden myötä ikkunoiden koristeellisuus väheni ja muotoilu pelkistyi. Puitejako yksinkertaistui ja lasipinnat suurenivat. Asuinrakennuksissa yleistyi kulmaikkuna, julkisissa ja teollisuusrakennuksissa taas suosittiin nauhaikkunaa. Väinö Vähäkallion suunnittelemat Kaukopään tehtaan asuinalueet Imatralla ilmentävät funktionalismin arkkitehtonisia ihanteita pelkistettyine julkisivuineen ja vaaleine rappauspintoineen. Vuosina 1930-luvulla rakennettuihin asuinalueisiin kuuluvat työväen asuinalue Lättälä ja tehtaan johdolle suunniteltu Insinööriniemi. 1960- ja 1970-luvuilla teollinen elementtirakentaminen ja moduulimitoitus yhdenmukaistivat ikkunoiden valmistusta. Julkisivuissa yleistyivät suuret lasipinnat ja pelkistetyt karmirakenteet. Tyypillisesti olohuoneissa ryhdyttiin suosimaan suuria jaottomia maisemaikkunoita ja ne usein varustettiin säleiköllisellä tuuletusluukulla. Vuonna 1970 valmistunut Imatran kaupungintalo edustaa aikakauden modernia julkista rakentamista, jossa ikkunoiden rytmitys ja lasipinnat ovat keskeisiä julkisivun arkkitehtonisia elementtejä. 1980-luvulla rakennusten julkisivusommittelu monipuolistui, ja ikkunoiden muodot sekä ryhmittelyt vaihtelivat aikaisempaa enemmän. Samalla energiatehokkuuden merkitys kasvoi ja kolmilasisten ja ns. lämpölasien käyttö yleistyi. 2000-luvulla ikkunoiden kehitystä ovat ohjanneet erityisesti energiatehokkuus, lasitustekniikan kehitys sekä arkkitehtuurissa suosittujen suurten yhtenäisten lasipintojen toteuttaminen. Etelä-Karjalan rakennuskanta havainnollistaa ikkunoiden kehitystä klassismin symmetrisestä aukotuksesta jugendin monimuotoisuuteen ja modernismin pelkistettyihin lasiratkaisuihin. Alkuperäisten ikkunoiden säilyttäminen ja tarkoituksenmukainen korjaaminen tukevat rakennusten arkkitehtonisten ominaispiirteiden ja historiallisen todistusvoiman säilymistä. LÄHTEET: Kiiveri-Hakkarainen, K. 2006. Rakennettu Lappeenranta: kaupunginosat. Etelä-Karjalan museon julkaisusarja nro 28. Lappeenranta. Mikkola, J. & Böök, N. 2024. Ikkunakirja -perinteisen puuikkunan kunnostaminen. Moreeni. Museovirasto. 2009. Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt RKY. Kaukopään tehtaan asuinalueet. Putkonen, L. 2013. Lappeenrannan keskustan osayleiskaava rakennetun kulttuuriympäristön selvitys. Lappeenrannan kaupunki. Ramboll. 2019. Lappeenrannan ydinkeskusta. Lappeenrannan kaupunki. Ramboll. 2020. Imatran rakennetun ympäristön kehitysvaiheet Imatran osayleiskaava. Imatran kaupunki. Uusi-Seppä, N. 2024. Imatran yleiskaavan rakennusinventointi. Imatran kaupunki. |
| Museoalan ontologian käsitteet |
| Liitetiedostot |
| × | ||
| < |
|
> |